Siirry sisältöön

Etsivä löytää vai löytääkö? – pirstaleinen palvelupolku

Migreeniyhdistyksen toiminnanjohtaja Sirpa Hietaranta hymyilee. Kasvokuva..

Sirpa Hietaranta
Toiminnanjohtaja

Eduskunnan kipu- ja migreeniryhmässä oli tällä viikolla aiheena palvelupolku. Lehtori Anne Koivisto JAMK:sta piti ryhmälle ajatuksia herättävän alustuksen aiheesta. Aihe on ajankohtainen nyt, kun ratkaistaan sosiaali- ja terveyspalveluiden tulevaisuutta.

Migreeni on yksi suurimmista perusterveydenhuollon kuormittajista. Noin joka viides suomalainen kärsii migreenistä jossain elämänsä vaiheessa. Kustannukset nousevat varovasti arvioituna 400 miljoonaan euroon vuodessa.

Erikoissairaanhoito toimii migreeniä sairastavien osalta pääsääntöisesti hyvin, jos potilas vain onnistuu raivaamaan tiensä sinne. Pulma on perusterveydenhuollossa. Pelkästään diagnoosin saaminen vaatii keskimäärin kuusi lääkärikäyntiä. Siinä on noin viisi käyntiä liikaa.

Migreenin osalta palvelupolun keskeinen ongelma on pirstaleisuus: palvelut sijaitsevat hajallaan niin, että niitä on vaikeaa löytää. Palveluketjun jatkuvuus perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä on heikko ja yhteys sosiaalipuolen palveluihin puuttuu usein kokonaan. Jos hoidetaan vain omaa tonttia, kukaan ei näe asiakkaan kokonaistilannetta, jossa huomioitaisiin elämäntilanne ja muut sairaudet. Palveluohjaus ei toimi riittävän hyvin, ja iso ongelma on jo se, että palvelupolulle on vaikeaa päästä. Asiakkaan arjesta muodostuu liian usein selviytymistaistelu. Alueelliset erot palvelujen saatavuudessa ovat suuret.

Suurin osa migreeniä sairastavista on mukana työelämässä. Kansainvälisen Global Burden of Disease -tutkimuksen mukaan (GBD2019) migreeni on tautitaakaltaan merkittävin työkykyä laskeva sairaus työikäisten naisten keskuudessa, 15–49-vuotiaiden ikäryhmässä. Kysymys on kansantalouden kannalta merkittävästä asiasta: ihmiset kannattaa pitää työkykyisinä.

Ei ole kenenkään etu, että asiakas palaa yhä uudelleen saman asian kanssa. Kysymys on sekä inhimillisestä kärsimyksestä että kustannustehokkuudesta.

Hermanni Hyytiälä on kirjoittanut osuvasti häiriökysynnästä(siirryt toiseen palveluun) sote-palveluissa: Epäonnistuminen asiakkaan palvelemisessa saa asiakkaan palaamaan takaisin lisävaatimusten kera. Migreeni on hyvä esimerkki sairaudesta, jossa potilas palaa yhä uudelleen saman asian kanssa perusterveydenhuoltoon.

Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla. Ensimmäiseen kohtaamiseen panostamalla voitaisiin vähentää terveydenhuollon työkuormaa. Asiakas tulisi ohjata saamaan tarvitsemaansa palvelua, ei yhä uudelleen samaa palvelua, joka ei edellisellä kerrallakaan tuottanut toivottua tulosta. Tämä ei onnistu ilman kunnollista kohtaamista jo ensimmäisellä käynnillä.

Jos ensimmäisellä potilaan kohtaamalla lääkärillä tai hoitajalla olisi aikaa asiakkaan kuunteluun ja palvelutarpeen kartoittamiseen enemmän kuin 10 minuuttia, migreeniä sairastava potilas ei palaisi saman asian kanssa yhä uudelleen takaisin. Aika pitäisi pystyä ottamaan jo ensimmäisellä käynnillä, tämä maksaisi itsensä moninkertaisesti takaisin. Tällä hetkellä ylikuormitetulla perusterveydenhuollolla ei ole tähän mitään mahdollisuutta. Hoitoketjun katkeaminen ensimmäiseen käyntiin tuo potilaan yhä uudelleen ja yhä sairaampana ja turhautuneempana takaisin lähtöpisteeseen. Palvelupolku ei pääse edes alkamaan.

Avaintekijä hyvässä palvelupolussa on asiakkaan hyvä kohtaaminen ja asioiden katsominen kokonaisvaltaisesti. Perusterveydenhuoltoon tarvitaan monialaista yhteistyötä ja halua ja osaamista katsoa asiakkaan elämäntilannetta kokonaisuutena. Asiakas pitää voida ohjata paitsi erikoissairaanhoitoon, tarvittaessa myös esimerkiksi fysioterapiaan, kipupoliklinikalle, psykoterapiaan tai sosiaalipuolen palveluihin. Pitää olla taho, jolla on aikaa pysähtyä kohtaamaan asiakas ja ohjata häntä omahoidossa, muiden palvelujen hakemisessa sekä esimerkiksi stressinhallinnassa.

Migreeniyhdistyksen viesti on, ettei kukaan saisi jäädä migreenin kanssa yksin. Moni kuitenkin jää migreenin ja kivun kanssa lopulta liian yksin, kun ei koe saavansa apua mistään. Asiakas, joka ei saa tarvitsemaansa apua, alkaa kuormittaa yhä enemmän mielenterveyspalveluja ja sosiaalipuolta. Muutoksen saaminen tähän vaatii yhteistä tahtotilaa ja uudenlaista, ihmisen kokonaisuutena näkevää ajattelua sote-palveluita rakennettaessa.