Siirry sisältöön

Kohtausta odotellessa

Kirsi Broström hymyilee. Kasvokuva.

Kirsi Broström

Olen ollut tätä kirjoitusta kirjoittaessani kivuttomana kaksi viikkoa. Normaalisti migreenikipu on seuranani 1–2 päivänä viikossa. Aikuiselämässäni ei ole ollut montaa näin kivutonta jaksoa. Muistan muutaman kolmen viikon kivuttoman jakson jonkin uuden estolääkkeen aloittamisen myötä ja joitakin parin viikon kivuttomia kausia.

Mitä tekee migreeniä sairastava, kun kivuton jakso on päällä? Arvasit oikein – miettii totta kai migreeniä.

Aamulla kun herään triptyyliunesta, skannaan tavalliseen tapaan pääni läpi. Onko jossain jäykkyyksiä? Jomotuksia? Sykkimistä? Viiltävää oloa? Tuntuuko olo tukkoiselta? Onko tuntemuksia niskassa? Vai otsassa? Tuntuuko silmien takana mitään? Mikä on pääni tämän päivän kunto?

Kivuttoman jakson aikana pääni luonnollisesti tuntuu koko ajan ja olen siitä hyvin tietoinen. Usein aamulla päätä jomottaa hieman. Kyse ei ole minun mittapuullani kivusta vaan epämukavuudesta, joka helpottaa yleensä aamukahvin, heräämisen ja kehon liikuttelun myötä. Teknisesti olen kuitenkin kivuton.

Viime viikolla tein pitkän ja hektisen työpäivän, johon kuului myös melko lailla jännittämistä, uusia tilanteita, hälinää, kirkkaita valoja ja voimakkaita tuoksuja. Ajattelin, että selviän tilanteesta adrenaliinin voimin ja kohtaus tulee sen jälkeen. Ei tullut, vaikka kaikki triggerit olivat olemassa potenssiin kymmenen.

Työpäivä päättyi myöhään illalla ja sekoitti luontaisen vuorokausirytmini. Menin illalla paljon tavallista myöhemmin nukkumaan. Sanoin illalla miehelle, että huomenna on kyllä tosi paha aamumigreeni, sitä inhottavinta lajiketta. Otin vesipullon ja lääkkeen jo valmiiksi sängyn viereen. Heräsin aamulla – kivuttomana!

40 vuotisen migreeniurani aikana en ole vielä täysin ymmärtänyt migreenin logiikkaa. Pääsääntöisesti minä ja migreeni ymmärrämme kuitenkin toisiamme hyvin ja tulemme kohtuullisesti toimeen keskenämme. Jos teen asioita a, b ja c, tiedän, että ne johtavat migreenikohtaukseen. Paitsi tällaisina outoina, hämmentävinä kivuttomina kausina, jolloin on sellainen olo, että mille tahansa triggereille altistun tai altistan itseni, jää kohtaus tulematta. Jostain ihmeellisestä syystä.

Ja kuitenkaan mikään arjessani ei ole muuttunut. Ei uusia lääkkeitä. Sama työ, samat harrastukset, samat ihmissuhteet. Ei nousuja eikä laskuja stressin määrässä. Ja silti migreeni ei vaan tule.

Kivuttomina kausina totta kai nautin. Tuntuu mahtavalta, kun ei ole koko ajan kohtausta tulossa, päällä tai menossa. Ei esioireita, ei jälkioireita eikä lääketokkuraa. Kuitenkin näin parin viikon jälkeen alkaa jo melkein huolettamaan. Että onhan kaikki kunnossa? Ettei vaan olisi kehossa mitään vikaa? Jotain vakavaa sairautta, joko blokkaisi kohtauksen. Pitäisikö pää kuitenkin magneettikuvata, jos siellä kuitenkin on jotain? Aivokasvain?

Onneksi migreenistä kuitenkin muistuttaa kivuttominakin kausina kaikki muut migreenioireet, joiden kanssa elän jatkuvasti. Ihanat ystäväni aurat. Sanoissa sotkeutuminen. Kognitiiviset häiriöt. Tasapainovaikeudet ja superhitaat refleksit. Nämä oireet muistuttavat aina myös siitä, että migreeni on paljon muutakin kuin kipua. On migreeniä, jonka oireena on kova kipu. On kuitenkin myös migreeniä, joka oireilee muulla kuin kivulla. Siksi itse puhunkin aina omalla kohdallani kivuttomasta ajasta tai kivuttomista kausista. Migreenitön en ole. En nyt, enkä tulevaisuudessa.

Hmm. Pitäsikö vielä kokeilla korkeasykkeistä liikuntaa, alkoholia ja yön läpi valvomista. Jos kohtaus silti jää tulematta, niin sitten suuntaan lääkäriin.