Mietteitä vuoden ajalta

Herttakaisa Kettunen

Aloitin hieman yli vuosi sitten Migreeniyhdistyksen järjestötiedottajana. Migreenistä tai muista päänsärkysairauksista tiesin suunnilleen saman verran, kuin kuka tahansa sellainen ihminen, joka joko itse sairastaa tai jonka lähipiirissä sairastetaan lievää migreeniä. Vahvuuteni työntekijänä olivat ja ovat edelleenkin järjestötyön ja viestinnän puolella. Päänsärkysairauksien asiantuntijaa minusta ei saa, eikä onneksi tarvitsekaan. Heitä meillä on täällä Suomessa ja Migreeniyhdistyksessäkin omasta takaa – hyvä niin.

Tietoni ja kokemukseni päänsärkysairauksista ovat totta kai lisääntyneet tänä aikana, kun olen ollut yhdistyksessä töissä. Muutamia esimerkkejä mainitakseni: tiedän nyt, mitä tarkoittaa krooninen migreeni ja että on olemassa sellainen, harvinaisempi päänsärkysairaus kuin aivorunkomigreeni. Vestibulaarinen eli huimausmigreeni on se, mikä keikuttaa ihmistä ja Hortonin syndroomaa kutsutaan myös itsemurhapäänsäryksi. Päänsärkysairauksien kirjo on suuri, samoin niitä sairastavien ihmisten.

Vuoden aikana tapaamieni ihmisten kertomukset liittyen omiin sairauksiinsa ja kokemuksiinsa ovat olleet sykähdyttäviä ja ajatuksia herättäviä. Kohtaamieni ihmisten nimiä en välttämättä ole aina painanut mieleeni, mutta jokaisen kokemuksen ja kertomuksen olen kyllä tallentanut muistoihini. Ne muistuttavat siitä, miksi haluan tehdä tätä työtä, ja miksi sitä pitää tehdä.

Järjestötyön parhaimpia puolia on sen monipuolisuus. Yksikään päivä ei ole samanlainen. Tähän päivään mennessä olen osallistunut STEAn (Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus) vuosiselvityksen, avustushakemuksen sekä toiminnan tuloksellisuus- ja vaikutusselvityksen tekoon ensimmäistä kertaa elämässäni. Saattanut maailmaan kaksi Päänsärky-lehteä, lukuisan joukon uutiskirjeitä jäsenillemme, tehnyt tervetulopaketteja, laskuttanut, siivonnut, suunnitellut koulutuksia ja vapaaehtoistoimintaa, tehnyt kyselyjä ja mittaristoja…listaa voisi jatkaa loputtomiin. Meistä migreeniyhdistysläisistä on moneksi, ja harvoin pienessä yhdistyksessä pärjää sellainen, joka ei ole valmis tekemään ”kaikkea mahdollista”.

Koen oman työni ja yhdistyksen tekemän työn tärkeäksi. Toivottavasti näin kokevat muutkin. Haasteellisinta tässä työssä on ehkä riittämättömyyden tunne. Tunne siitä, että voisi ja pitäisi tehdä paljon enemmän, mutta ei vain pysty. Syvimmissä syövereissäni oloni on usein kuin sillä kuuluisalla toiveiden tynnyrillä – jotta kaikki olisivat tyytyväisiä, pitäisi jokaisen toiveet ja tarpeet tyydyttää. Onnea on toiminnanjohtaja, joka kaiken muun (hyvän) lisäksi muistuttaa, ettei ihan kaksin saada maailmaa rakennettua valmiiksi, mutta ainakin vähän paremmaksi. Pikkuhiljaa.