Saako jokainen todella sen verran, mitä jaksaa kantaa?

Yksin ei kannata jäädä, sillä elämässä ei tarvitse eikä kuulu jaksaa omin hartiavoimin. Ei tarvitse sinnitellä tai raahata itseään yli rajan, mistä löytyy yliväsymys ja voimattomuus. Ehkäpä olet saanut sen verran, että voisit sitä jakaa? Ehkä läheisesi muodostavat jo turvaverkon? Täällä on ihmisiä, jotka kulkevat vierellä vaikeina aikoina. Yhdistyksen väki on tätä varten tukenasi ja vertaistukea on saatavilla. Ja vaikkei ratkaisevia lohtulauseita ja kaiken selittäviä vastauksia löytyisikään, taakka voi kevetä ja tulla huomaamaan, en ole yksin.

Sari Kalliomaa
Kuntoutuskoordinaattori

Saako jokainen todella sen verran, mitä jaksaa kantaa? Tätä kysymystä pyörittelen hyvin usein, kun kuulen päivittäin migreenistä ja päänsärkysairauksista kärsivien erilaisia tarinoita. Joskus sairaus on vienyt kyvyn tehdä töitä, joskus sosiaaliset suhteet, joskus rakkaat harrastukset ja joskus jaksamisen. Onko tässä kohtuuden rajoissa kannettavaa yhdelle ihmiselle?

Ei, aina ei saa sen verran, mitä jaksaa eikä kannettavaa ole aina kohtuuden rajoissa. Joidenkin harteille on elämä kasannut liiaksi painoa. Ja se tuntuu epäreilulta ja herättää monessa epätoivontunteita. Joskus ei voi kuin vain huokaista ja ikään kuin heittää rukous elämälle: Tässä nyt ollaan, mitäs nyt?

Minulle tärkeä ihminen on sanonut kerran: ”Elämä on täynnä ohikulkevia vaiheita.” Jotkin vaiheet kestävät pidempään ja jotkin vain hetken. Tämä ajatus on toisaalta haikea, mutta samalla myös äärimmäisen vapauttava. Vaikeissa hetkissä tämä voi tuoda lohtua, sillä tämänhetkinen vaihe menee myös ohi, se on elämän luonne. Jossain kohtaa voi taas hieman hellittää otetta ja hyvässä tapauksessa kiittäen päästää irti.

Yksin ei kannata jäädä, sillä elämässä ei tarvitse eikä kuulu jaksaa omin hartiavoimin. Ei tarvitse sinnitellä tai raahata itseään yli rajan, mistä löytyy yliväsymys ja voimattomuus. Ehkäpä olet saanut sen verran, että voisit sitä jakaa? Ehkä läheisesi muodostavat jo turvaverkon? Täällä on ihmisiä, jotka kulkevat vierellä vaikeina aikoina. Yhdistyksen väki on tätä varten tukenasi ja vertaistukea on saatavilla. Ja vaikkei ratkaisevia lohtulauseita ja kaiken selittäviä vastauksia löytyisikään, taakka voi kevetä ja tulla huomaamaan, en ole yksin.

Tähän loppuun tahdon jättää pienen pätkän Hanna Kivisalon ajatuksista kärsimyksestä:

Ei kärsimyksen määrä ole vakio. Ei, vaikka olisi helpompi ajatella niin; mukavampi makoilla aurinkovarjon alla, ja lepuuttaa päätä ajatukseen ”kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa”.
Kärsimys ei jakaudu tasan. Ei, sillä sen luonteeseen kuuluvat epäoikeudenmukaisuus ja mielettömyys, jotka tekevät kärsimyksestä kärsimyksen.

Mutta kärsimys – vaikka se ei jakaudu tasan, se voidaan silti jakaa. Se voidaan säilyttää useammille hartioille siten, että ne, joiden itku vyöryy niin kuin huuto, eivät enää itke yksin, ja ne, joiden onni on kuin raadeltu ranta, saavat avun.

Sillä onhan niin, että jotkut saavat enemmän kuin jaksavat kantaa, mutta onhan myös niin, että jotkut saavat enemmän, että heillä on mistä antaa.

(Kivisalo, 2019)

Lähteet

Kivisalo, H. 2019. Hyvän jälki. Kustantaja: Enostone.