fbpx

Tätä kevään valoa en osaa varoa

Mikko Viinamäki

7.4.2020

Katselen ikkunastani perusteellista remonttia läpikäyvää Hämeentietä. Viikonlopun ja koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan vuoksi työmaalla on ensimmäistä kertaa hiljaista moneen kuukauteen. Raivokas jyskytys on hetkeksi vaimentunut. Yhden iltapäivän mittainen takatalvi on tuonut Helsinkiin vihdoin pienen kerroksen lunta. Maaliskuun kirkas valo häikii vastapestyn ikkunan läpi ja huomaan jyskytyksen alkavan nyt pääni sisällä. Kurottelen särkylääkkeet lääkelaatikosta. Harmittaa. Tänään olisi paljon töitä. Tätä kevään valoa en osaa varoa, vaikka ehkä pitäisi. Hämärä taitaa sopia paremmin migreenikolle, vaikka en sitä millään haluaisi myöntää. Valoisa kevät onkin monille migreenistä kärsiville tutuilleni vaikeaa aikaa. Onneksi aurinkolasit sisätiloissa paitsi helpottavat oloa, tuovat ehdottoman coolin viimesilauksen kotityyliin.

Opiskelen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja töitä pitäisi nyt saada tehtyä paljon. Opiskelemista varjostaa kuitenkin koko ajan pelko vaikeista kipukohtauksista ja uusien lääkkeiden vaikutuksen haihtumisesta. En edes tiedä, onko jälkimmäinen mahdollista, mutta jo kerran opinnoista kroonisen kivun vuoksi pudonneena pelko tuntuu perustellulta. Sairastan kroonista migreeniä, jonka voittamiseksi on kokeiltu loputtomalta tuntuva määrä erilaisia hoitoja. Lisäksi kärsin, onneksi harvoin, Hortonin neuralgiasta, jonka oireisiin saan pahimmissa kohtauksissa happea päivystyksessä.

Sairastuin migreeniin jo lapsena, ja kipu on ollut viikoittainen seuralainen lapsuudestani asti. Teininä sain reseptin ensimmäisiin estolääkkeisiin ja yliopisto-opintojeni alussa kipu kroonistui. Pahimpina vaiheina kipuja saattoi olla kuukauden jokaisena päivänä, useita kuukausia kerralla. Krooniseksi luokiteltavaa migreeniä kesti usean vuoden 22-vuotiaasta eteenpäin. Tilannetta oli vaikea hyväksyä. Oikeastaan niin on välillä edelleen. Kipusairauksien aiheuttamasta henkisestä taakasta ei kokemukseni mukaan puhuta riittävästi. Voimattomuuden tunne lamauttavan kivun edessä on ollut itselleni vaikeimpia käsitettäviä asioita. Onneksi minua hoidettiin pitkäjänteisesti ja asiallisesti neurologian poliklinikalla, vaikka välillä hermoa kiristikin. Yhteisesti kaikille läheisilleni ja turhautumistani sietäneille hoitajille ja lääkäreille: Anteeksi kaikesta harkitsemattomasta mitä sanoin, kun minuun sattui!

Parasetamoli alkaa vaikuttaa ja kipu vaimenee. Keskittymisestä ei nyt kuitenkaan enää tule mitään. Lasken tenttikirjan ja vastustan kiusausta selata somea. Minulle, kuten niin monille muillekin, ruudun tuijottaminen lisää paitsi stressiä myös ajoittain voimakkaitakin kipuja. Onneksi lauantain asialistalla on muutakin. Tällaisina migreenin sumentamina päivinä leivon usein kakkuja. Olen nimittäin hurahtanut Le meilleur patissier –ohjelmaan. Seurauksena valmistan milloin mitäkin leivonnaisia. Harmi kyllä minun pitää varoa niitä – liika sokerikin saattaa kostautua kivuliaalla tavalla. Vastapainona myös metsässä kulkeminen tällaisena päivänä rauhoittaa. Onneksi edes Helsingin keskustasta lähimpään metsään ei ole kovinkaan pitkä matka. Olen melko varma, että ilman toistuvia käyntejäni metsässä kipujakin olisi enemmän.

Kivun hoidossani oikeaa lääkehoitoa oli työlästä etsiä. Minulle kokeiltiin hoitoja beetasalpaajista botoxiin. Viime keväänä sain reseptin erenumabiin, joka on ollut ensimmäinen lääkehoito, jolla on ollut merkittävä vaikutus. Kivut ovat vähentyneet merkittävästi alle puoleen. Olen käsittänyt lääkkeen olleen melko tehokas muidenkin mielestä. Lääkkeen aloittamisen jälkeen kiinnitin ensimmäisenä huomiota siihen, että minulla oli vihdoin aikaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli jopa aikaa tuhlattavaksi. Kaikkea ei pitänyt saada aikaan muutamassa kivuttomassa päivässä ja sain ensimmäistä kertaa mahdollisuuden pitää kivuttomia vapaapäiviä.

Nyt olen jo onnistuneesti täyttänyt kalenterini niin, ettei tuota luppoaikaa enää ole. Minulla on aina ollut tapana kasata itselleni hiukan liikaa työtä. Se on varmasti ollut yksi syyllinen kivun kroonistumiseen. Opiskelun ohella työskentelen esiintyjänä, eikä säännöllisen vuorokausirytmin ylläpitäminen ole helppoa. Migreenin kanssa eläminen onkin ainakin itselleni ollut jatkuvaa parempien toimintatapojen opettelemista. Varo valoa ja ruutuja, syö hyvin ja säännöllisesti, äläkä stressaa! Välillä jotain unohtaa. Jos kivun hoito on kunnossa, se ei ole maailmanloppu!

Helsinkiläiset kipittävät kiireisen oloisina Hämeentietä. Aurinko painuu vastapäätä olevan talon taakse. Migreeni on tyytyväinen, vaikka minä olisin vielä halunnut nauttia valosta. Voimia kevääseen kaikille blogin lukijoille. Pysykää terveinä!

Kuva: Eino Nurmisto


Älä jää yksin!