“Kipu kuolee huutamalla.”

Helena Karhu

”Kipu kuolee huutamalla”… lauletaan Apulannan esittämässä Koneeseen kadonnut -kappaleessa.
”Kipu kuolee huutamalla…” jää korvamatona soimaan korvaani luoden toivoa yrittää. Kuoleeko kipu huutamalla? Pelkääkö kipu huutoa? Uskooko kipu huutoa?

Ei! Ei kipu välitä huudostani. Olen huutanut tyhjyyteen, olen huutanut yksin, olen huutanut aviomiehelleni Matille ja anteeksi Ekku-koirani, olen huutanut joskus myös sinulle. Huudosta tulee vaan paha olo ja paha mieli. Kipu saa samalla aiheen kietoa kehoani yhä tiiviimmin otteeseensa, puristaen lisää kuin ketsuppipullosta.

Kipu, tuo lohduton sielunkumppanini, kurja elämän ohjaajani, narsistinen hallitsijani, nakertaa päivä päivältä kehoani lisää ja lisää tehden uusia aluevaltauksiaan. Kipu muistuttaa aina olostaan ja jos erehdyn luulemaan tilanteen hieman parantuneen – huiskis – vetää kipu vahingoniloisesti maton alta jalkojeni.

Kipu kuiskii sillä ärsyttävällä, imelällä äänellään vuoroin toiseen ja sitten toiseen korvaan: ”Muista ottaa aina kaikki särkylääkepurkit mukaan, sekin valkea, iso purkki sieltä laatikon perältä, ihan kaiken varalta. Jos lähdet vaikka vain käymään pikaisesti Halpa Hallissa, niin ota edes ne migreenikohtauslääkkeet mukaan. Muuten minä teen yllätyshyökkäyksen ja sitten sinun käy taas kalpaten. Nyt illalla voisit sitten ottaa vaikka vähän tujumman annoksen särkylääkkeitä, sillä en oikein ole vielä päättänyt, olisiko huomenaamulla polven, selän vaiko ranteen hermon vuoro vihoitella vai olisiko sittenkin Hortonin vuoro vierailla.”

Voi, jos saisi olla kuten tuo eilisiltainen kuu – niin kauniina ja rauhallisena levätä kuusten oksain syleilyssä, tuulten hiljaa tuuditellessa, nukkua rauhaisaa unta ja herätä onnellisena tulevaan aamuun.